maanantai 7. joulukuuta 2015

Itsenäisyyspäivän jälkeen

Syyskuussa luulin, että kiireet ovat ohi pian syysnäyttelyn avajaisten jälkeen. Syksyhän on hiljaisen ja rauhalllisen tekemisen aikaa. Syyssateet pitävät sisällä ja pitkien pimeiden päivien harmauteen tuo sisältöä tasainen, katkeamaton ahertaminen. On hyvää aikaa tehdä pieniä tauluja jouluksi, isompia tauluja Kotigallerian näyttelyyn ja siinä välissä kirjoittaa runoja ja tehdä jotain hyödyllistä. Siivota työhuone, viedä tarpeettomia kirjoja Emmaukseen ja tavata ystäviä.

Mutta ilmeisesti kaikki meni aivan toisin. Kaamoksen katkaisi kahden viikon matka Turkkiin. Antalya, Kappadokia ja vielä viikko Välimeren rannalla Siden lähellä, Turkin "rivieralla". Päivittäinen annos häikäisevää aurinkoa, mielikuvituksellisia maisemia, käsittämätön määrä historiaa, taidetta, kulttuuria ja monipuolinen kattaus turkkilaisia ruokia. Pienistä palasista alkoi vähitellen hahmottua jotain koskettavaa ja suurta. Erityisesti runoilija, mystikko Maulana Dzalaladdin Rumi, joka on elänyt 1200-luvulla. Hän perusti Mevlevi-dervishshijärjestön (pyörivät dervishshit). Hän syntyi nykyisessä Afganistanissa, mutta eli ja asui suurinman osan elämäänsä Konjassa Turkin Kappadokiassa. (kts Jaakko Hämeen-Anttila, Ruokopillin tarinoita)

Paluuta arkeen ei helpottanut yskä ja nuha, jotka hyökkäsivät kimppuun todenteolla heti seuraavana aamuna, kotona. Olisin varmaankin saanut kahden viikon sairasloman, jos minulla olisi oikea työnantaja. Taiteilija "työnantaja" tuumaili vain, että lepää nyt. Sulattele näkemääsi ja kokemaasi. Lääkäri kuunteli minua ja kehkoja ja totesi: antibiootteja tähän tarvitaan, mutta stressi on saanut huuliherpeksen puhkeamaan ja se pitää hoitaa. Tuhti lääkekuuri siihenkin. Kuumaa juotavaa ja lepoa!

Nyt, kolmen viikon toipumisajan jälkeen alan palata entiselleni. Synkkä ja masentunut, hajamielinen ja keskittymiskyvytön taiteilija pohtii, mitä käytännöllista olisi tehtävissä. Pyykit pesuun, kaupasta jotain ja missä on se Turkin aurinko, jonka kuvittelin säilöneeni sisälleni? Toimeksianto on määriteltävä taas uudelleen. Josko tekisin jotain pientä? Maalaisin vaikka pienen kuvan, kirjoittaisin ehkä runon? Tai jos kävelisin ostamaan elokuvalippuja?

Kyllä! Siitä aloitetaan. Menen tyttärieni kanssa elokuviin ja valmistaudun tarjoamaan heille jouluaterian, ennen joulua. Näin on tehty viime vuosina. Tämän kirjoitan tänään ja huomenna jotain muuta. Joskus, myöhemmin jotain ihan muuta. Mutta se on jo toinen tarina, se.




Lähden käymään vaikka Magnus Enckellin haudalla Haminassa, Husulan hautausmaalla.