maanantai 29. toukokuuta 2017

Avajaiset pian

Olen tullut siihen ikään, että halusin tai en, ikä on (iso) numero.  Olen tehnyt töitä, elättänyt perhettä, kasvattanut omat lapseni ja töissä muitakin. Vanhanaikaiseen tyyliin olin samassa työpaikassa yli kolmekymmentä vuotta.

Olen opiskellut Taideteollisessa oppilaitoksessa, Ateneumissa, josta tuli taideteollinen korkeakoulu ja lopulta Aalto-yliopisto. Olen opiskellut taideaineita, niinkuin taiteilijan kuuluukin. Minulla on ollut hyviä opettajia ja olen saamaani opetukseenkin tyytyväinen. Jo oppikoulussa, Kuopion Yhteiskoulussa olin hyvissä käsissä. Minulle tärkeimmät, suomen ja piirustuksen opettajat olivat asialleen vihkiytyneitä erinomaisia pedagogeja.

Olen kiitollinen oikeastaan jo kansakoulun ensimmäiselle opettajalleni, jota muistan yhä suurella lämmöllä. Hän oli melkein vastavalmistunut ja hänen ajatuksensa olivat sen mukaisesti uusia ja raikkaita. Voi olla, että olen nyt, vanhemmalla iällä alkanut ymmärtää tuon ensimmäisen opettajani arvon. Hän oli suuri rakkauteni. Hän toi opetukseen luovuuden. Kerroimme improvisoituja tarinoita ja nautin niistä suunnattomasti. Ei edes vuosien mittaan lisääntynyt kurinalaisuus, rutiini, tylsät ja väsyttävät oppitunnit tai pakottaminen samaan muottiin ole kaataneet tuota lapsen uskoa, luottamusta omaan tekemiseen.

Nyt olen sitten tilanteessa, että alan miettiä mitä minusta tulee. Kuusikymmentäluvulla olin villi ja vapaa. Seitsemänkymmentäluvulla ehkä villi, mutta vapaus oli jo suhteellista. Aikuistun siinä mielessä, että otin vastuuta, perheestä, työstä. En kuitenkaan ajatellut loppuun saakka uraani taiteilijana.

Olen kuitenkin tehnyt töitä taiteilijana. Lähes kolmekymmentä vuotta minulla on ollut oma työhuone. Olen määrätietoisesti kehittänyt itseäni ja ilmaisuani. Minulla on ollut visio, joka ei ole koulusta ja opettajilta saatu vaan aivan oma tapa ajatella ja kuvata maailmaa. Olen soveltanut vanhoja tekniikoita uusiin ja keksinyt omiani.

Olen saanut töitäni esille tänä aikana kiihtyvällä vauhdilla, kirjastoissa, sairaaloissa ja muissa julkisissa tiloissa ja sen lisäksi gallerioissa ja vaikkapa näyteikkunoissa. Niitä ovat nähneet lukemattomat ihmiset ja jotakin olen myynytkin. Mutta ilman julkista tunnustusta olen jäänyt ilman apurahoja ja tukea.

Kotigalleriassa minulla on ollut viisi näyttelyä. Se on alkanut  vuosittain ystävänpäivänä 14.2.  ja jatkunut naistenpäivään 8.3. saakka. Kotigalleriassa on ollut myös kotikonsertteja, kuten tänäkin vuonna. Päättäjäisten ohjelmassa oli jo toisen kerran cembalokonsertti. Cembaloa soitti Pilvi Listo-Tervaportti teemalla "Bachia maaliskuuhun".

Mutta olen tullut myös siihen ikään että omanarvotuntoni on kohdallaan. Minä olen aikamies! Taiteilija isolla teellä. Apurahojen ja jäsenyyksien hakemisen olen jättänyt ja toiminut todennäköisesti pohjalaisella jääräpäisyydellä:" Pitäkää tunkkinne! Minä kyllä pärjään ilmankin!"

Silti pohdin välillä, olenko minä taiteilija. Harrastajaa pidän lähes loukkaavana ilmaisuna. Kaikki kunnia harrastajille. Taide on minulle itse elämä ja elämä on taidetta. Voiko joku portinvartija sanoa, että minä olen liian vanha taiteilijaksi. Tai mitä taide on? Onko sinun näyttelysi arvosteltu Hesarissa? Onko tänä päivänä oltava jonkin modernin suuntauksen edustaja ollakseen taiteilija?

Unohdetaan valitukset. Jokaisen on rakennettava oma polkunsa ja seurattava sitä. Minä olen päättänyt kehittää omaa ilmaisuani riippumatta siitä mikä kannattaa juuri nyt. Minulla on vahva tunne , että seuraavien kymmenen vuoden aikana teen kaikkein parhaimmat työni, saan niitä esille ja ne saavat aivan niin paljon arvostusta kuin ne ansaitsevat. Luotan yhä kouluaikaisen ammatinvalinnan ohjaajani sanoihin: "Teet sinä mitä tahansa, lopulta sinä lyöt itsesi läpi".

Olen tullut siihen ikään, että kysyn: Kuka on taiteilija? Ja vastaan itse. Minä olen taiteilija. Pian on kevätjuhlan aika! Lauletaan suvivirttä.

Perjantaina ripustan kesänäyttelyn, Galleria Dix, Uudenmaankatu 19 - tervetuloa avajaisiin lauantaina klo 14-16  - teokset ovat esillä kolme viikkoa, Juhannukseen saakka.