Miksi kirjoitan

Blogin kirjoittamiseen pitää olla syy. Joskus se on ja toisinaan taas ei. Se on hiukan samanlainen ilmiö kuin se, että joskus maalaan tai veistän. Sitten voi olla aika, etten tee mitään.

Tosin kirjoittaminen on kulkenut vielä selkeämmin aaltoina. Se liittyy suuriin murroskausiin ja muutoksiin. Tuhosin 70-luvulla monta ruutuvihkoa, jotka olin kirjoittanut täyteen runoja. Se oli mielestäni järkevää runojen tason huomioiden. Vasta nyt olen alkanut empiä. Ehkä ymmärtäisin paremmin itseäni ja kehitystäni, jos voisin vilkaista nuoren Juhanin kärsimyksiä ja intohimoja suorana lähetyksenä?

Nyt olen elämäni taitekohdassa, kun korona on pakottanut pysähtymään ja työskentelemään täysin erityksissä. Syksystä alkanut jakso on muuttunut erakkoelämäksi ja olen jo kaksi kuukautta opetellut uutta tapaa tehdä töitä, maalata ja miettiä elämääni. Kai sitä voi nimittää vaikka meditaatioksi.

Olen ihmeissäni itseni ymmärtämisen kanssa. Hyväksyn puutteellisen elämänhallintani, omituisen ajantajuni ja jatkuvan muutoksen kaikessa tekemisessä. Mutta ihmettelen tämän kaiken logiikkaa hyvin usein. Välillä tuntuu, että sulaudun luontoon. Vuodenajat vaihtuvat ympärilläni kuin television ohjelmat. 

Ehkä tämä on syy miksi kirjoitan blogia. Vaikka minua häiritsee ajatus siitä, ettei blogini ilmeisesti avaudu kaikille ja pelko siitä, ettei kukaan lue tätä.

Tässä kuvassa on tarina. Nimitin sen lapsuuden muistoni mukaan. La Pinta, la Niña ja la Santa Maria. 

Kesää kohti

Minulle koronan aiheuttama eristys on ilmeisesti eheyttävä tapahtuma. Kuukausia jatkunut itsetutkiskelu alkaa tuottaa tuloksia.  Olen jo alkanut aavistaa missä ongelmani ja vaikeuteni asustavat ja ehkä jopa niiden syitäkin. 

Tuskin pystyn niitä paljon korjaamaan, mutta jos pystyn elämään puutteideni kanssa, olen ihan tyytyväinen.

Hyötyä pohdiskelusta tulee ehkä sitä kautta, että se auttaa hahmottamaan taiteen ja tekemiseni sisältöä ja tarkoitusta. Vaikka sekin on suurelta osin arvoitus, antaa se jotain tukea kiivetessäni askelmalta toiselle.

Laitan tähän yhden kuvan ja toivon saavani  jopa palautetta siitä. Nyt jatkan työtäni ja palaan tähän ehkä illalla.

Uusittu saunablogi

Tämän aamuinen järkytys oli viesti, jossa kerrottiin, ettei blogini avaudu. Ongelman selvittely on kesken, mutta minulla on joku huono arvaus asiasta. Yksi on, että ongelma liittyisi Firefoxiin. 

Laitan tähän nyt kuvan ja jatkan tutkimuksiani. Kaikille jotka saavat blogini auki toive, että kertoisitte siitä.

Juhani 0451046767

Saunablogin inventaario

Vuosi vaihtui ja nyt katsotaan ensin olan yli taakse  ja sitten sivulle ja lopulta eteenpäin. Kaikki, siis tämä blogi, alkoi ajatuksesta kirjoittaa mielikuvia, muistoja ja ajatuksia saunasta, saunomisesta. Vaikka en ole saunassa syntynyt  oli sauna ensimmäinen kotimme, jonka muistan. Tai ehkä siitä tuli sauna vasta sen jälkeen, kun isä oli rakentanut meille uuden kodin vanhoista riihen hirsistä.

Minä olin usein naapurissa. Siellä olin "päivähoidossa", kun äitini oli jossain asioilla ja siellä  opettelelin sanomaan r-kirjainta hokemalla "ristorenkiriihenperässä"lorua. Naapurin savusauna on ensimmäinen sauna, jonka muistan. Siloin se ei ollut lainkaan romanttinen paikka vaan pimeä, nokinen ja suorastaan pelottava. Pienen öljylampun valo tuskin erottui höyrypilven keskeltä ja "kitku" kirvelsi silmiä.

Vanhemmiten alan ajoittain arvostaa entistä enemmän juuriani maalla. Ei niin, että se tekisi minusta parempaa ihmistä. Meitä on kaikenlaisia sekä maalla, että kaupungissa. Uskon, että nuo minun rehevät ja ainutlaatuiset, omat muistikuvani ovat oikeaa ravintoa minuuteni elää ja kehittyä. Niiden avulla se pieni maalaispoika minussa jaksaa kehittyä, kokoea uusia iloja ja suruja. Ilman hyvää kasvupohjaa ei ehkä jaksa pohtia isoja kysymyksiä. Mitä on olla ihminen tai miksi aviopuoliso on välillä niin ärsyttävä. Tätä pohdiskelua pyrin tuomaan tähän saunablogiin. Kirjoitan muistaakseni ja ymmärtääkseni.

Olen tullut siihen ikään, että monet sukulaiset ovat kuolleet. Hyviä ystäviä on alkanut poistua yllättäen tuonpuoleiseen. Hetkittäin havahtuu kysymään itseltään, että tässäkö tämä oli. Eikö minusta tullutkaan kuuluisaa taiteilijaa. Tiedän kyllä, että tulee. Vieläpä ennen kuolemaani. Jos minä kuolen.  Eikä minulla ole muita toiveita kuin, että saisin tehdä ne taulut ja veistokset, jotka nyt kansoittavat pääkoppaani. Niin, ja kirjoittaa joitakin runoja! Ikebanaa unohtamatta.

Löysin kirjoittamisen kouluaikanani. Suomen ja piirustuksen opettajat olivat minulle todella tärkeitä ihmisiä. Nuoruuden angstia kasasin hurjiin, suorastaan vimmaisiin teksteihin. Muoto saattoi olla essee, runo tai jotain. Aikuistumisen myötä kasvoi itsekritiikki. Poltin kaikki ruutuvihkot kakluunissa, mutta tuo kirjoittava ja etsivä, epäilevä ja haahuileva nuori mies asuu ja elää minussa edelleen. Olen päättänyt lähteä Torsti Lehtisen ohjaamalle esseen kirjoituskurssille Valamoon helmikuussa.

Vaikka kaamoksen keskellä on joskus raskasta hengittää löydän hämmästyttävän usein jotain positiivista, iloa ja innostusta. Nautin Juha Hurmeen teksteistä. Ilahduin , kun sain kätellä ihailemaani Otso Kantokorpea. Olen vaikuttunut heidän kahdentoista vuoden urastaan Yle Kulttuurin Kultakuumeen kolumnisteina. Niitä oli ilo kuunnella. Harmi kun loppuivat. Nuo miehet on pakko saada takaisin radioon. Haluan kuulla heidän pohdiskelevia, viisaita ja ajatuksia antavia jaarituksiaan. Nyljettyjä ajatuksia.

Minäkin haluan kirjoittaa. Vaikka blogeja. Mielessäni kuvittelen miten Otso rauhallisesti kääntelisi asiaa. Katsoisi sitä eri puolilta. Toteaisi, ettei siinä ole pohjaa tai kantta. Sitten aivan varovasti yritän kuulla miten Juha poikamaisesti innostuisi muutamassa sekunnissa viemään juonta eteenpäin. Tokaisisi, että onpa helvetin upeaa ja päätyisi seuraavaksi uusiin sfääreihin. Minulla on esikuvia. Minulla on elämä kirjoitettavana.

Kirjoittaminen on eri asia kuin kuvan tekeminen. Kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa.Usein sanat ovat päällekkäin niin, ettei niitä oikein erota. Saattavat olla erilaisia tunteitakin, eikä niiden tulkitseminen sanoiksi usein onnistu. Sanoista kasvaa uuusia määritelmiä ja teksti luo uusia todellisuuksia. Ne voivat mukailla kuvaa tai muokata sitä. Ne vaikuttavat toisiinsa ja minun on ehkä pakko hyväksyä niiden touhu. Pelatkoon kukin omilla säännöillään.

Saunasta minun oli tarkoitus nytkin kirjoittaa. Mutta jääköön toiseen kertaan.
Meillä oli loistava kotikonsertti, ehkä viimeinen tässä kodissa. Pilvi Listo-Tervaportin lisäksi esiintyivät Bachin ystävät, Juhani Listo, Pilvin isä ja hänen tyttärensä Bemu. Tämä kolmen sukupolven konsertti valloitti yleisönsä täysin. Tunnelma oli kodikas ja lämmin kuten kotikonserteissa kai useimmiten on. Toisaalta saimme kokea suuren taideteoksen avautumisen tuomaa energiaa ja iloa.  Toivomme voivamme joskus tulevaisuudessa, uudessa kodissamme jatkamaan tätä vanhaa traditiota, kutsua ystäviämme nauttimaan taiteesta ja yhdessä olosta.

Avajaiset pian

Olen tullut siihen ikään, että halusin tai en, ikä on (iso) numero.  Olen tehnyt töitä, elättänyt perhettä, kasvattanut omat lapseni ja töissä muitakin. Vanhanaikaiseen tyyliin olin samassa työpaikassa yli kolmekymmentä vuotta.

Olen opiskellut Taideteollisessa oppilaitoksessa, Ateneumissa, josta tuli taideteollinen korkeakoulu ja lopulta Aalto-yliopisto. Olen opiskellut taideaineita, niinkuin taiteilijan kuuluukin. Minulla on ollut hyviä opettajia ja olen saamaani opetukseenkin tyytyväinen. Jo oppikoulussa, Kuopion Yhteiskoulussa olin hyvissä käsissä. Minulle tärkeimmät, suomen ja piirustuksen opettajat olivat asialleen vihkiytyneitä erinomaisia pedagogeja.

Olen kiitollinen oikeastaan jo kansakoulun ensimmäiselle opettajalleni, jota muistan yhä suurella lämmöllä. Hän oli melkein vastavalmistunut ja hänen ajatuksensa olivat sen mukaisesti uusia ja raikkaita. Voi olla, että olen nyt, vanhemmalla iällä alkanut ymmärtää tuon ensimmäisen opettajani arvon. Hän oli suuri rakkauteni. Hän toi opetukseen luovuuden. Kerroimme improvisoituja tarinoita ja nautin niistä suunnattomasti. Ei edes vuosien mittaan lisääntynyt kurinalaisuus, rutiini, tylsät ja väsyttävät oppitunnit tai pakottaminen samaan muottiin ole kaataneet tuota lapsen uskoa, luottamusta omaan tekemiseen.

Nyt olen sitten tilanteessa, että alan miettiä mitä minusta tulee. Kuusikymmentäluvulla olin villi ja vapaa. Seitsemänkymmentäluvulla ehkä villi, mutta vapaus oli jo suhteellista. Aikuistun siinä mielessä, että otin vastuuta, perheestä, työstä. En kuitenkaan ajatellut loppuun saakka uraani taiteilijana.

Olen kuitenkin tehnyt töitä taiteilijana. Lähes kolmekymmentä vuotta minulla on ollut oma työhuone. Olen määrätietoisesti kehittänyt itseäni ja ilmaisuani. Minulla on ollut visio, joka ei ole koulusta ja opettajilta saatu vaan aivan oma tapa ajatella ja kuvata maailmaa. Olen soveltanut vanhoja tekniikoita uusiin ja keksinyt omiani.

Olen saanut töitäni esille tänä aikana kiihtyvällä vauhdilla, kirjastoissa, sairaaloissa ja muissa julkisissa tiloissa ja sen lisäksi gallerioissa ja vaikkapa näyteikkunoissa. Niitä ovat nähneet lukemattomat ihmiset ja jotakin olen myynytkin. Mutta ilman julkista tunnustusta olen jäänyt ilman apurahoja ja tukea.

Kotigalleriassa minulla on ollut viisi näyttelyä. Se on alkanut  vuosittain ystävänpäivänä 14.2.  ja jatkunut naistenpäivään 8.3. saakka. Kotigalleriassa on ollut myös kotikonsertteja, kuten tänäkin vuonna. Päättäjäisten ohjelmassa oli jo toisen kerran cembalokonsertti. Cembaloa soitti Pilvi Listo-Tervaportti teemalla "Bachia maaliskuuhun".

Mutta olen tullut myös siihen ikään että omanarvotuntoni on kohdallaan. Minä olen aikamies! Taiteilija isolla teellä. Apurahojen ja jäsenyyksien hakemisen olen jättänyt ja toiminut todennäköisesti pohjalaisella jääräpäisyydellä:" Pitäkää tunkkinne! Minä kyllä pärjään ilmankin!"

Silti pohdin välillä, olenko minä taiteilija. Harrastajaa pidän lähes loukkaavana ilmaisuna. Kaikki kunnia harrastajille. Taide on minulle itse elämä ja elämä on taidetta. Voiko joku portinvartija sanoa, että minä olen liian vanha taiteilijaksi. Tai mitä taide on? Onko sinun näyttelysi arvosteltu Hesarissa? Onko tänä päivänä oltava jonkin modernin suuntauksen edustaja ollakseen taiteilija?

Unohdetaan valitukset. Jokaisen on rakennettava oma polkunsa ja seurattava sitä. Minä olen päättänyt kehittää omaa ilmaisuani riippumatta siitä mikä kannattaa juuri nyt. Minulla on vahva tunne , että seuraavien kymmenen vuoden aikana teen kaikkein parhaimmat työni, saan niitä esille ja ne saavat aivan niin paljon arvostusta kuin ne ansaitsevat. Luotan yhä kouluaikaisen ammatinvalinnan ohjaajani sanoihin: "Teet sinä mitä tahansa, lopulta sinä lyöt itsesi läpi".

Olen tullut siihen ikään, että kysyn: Kuka on taiteilija? Ja vastaan itse. Minä olen taiteilija. Pian on kevätjuhlan aika! Lauletaan suvivirttä.

Perjantaina ripustan kesänäyttelyn, Galleria Dix, Uudenmaankatu 19 - tervetuloa avajaisiin lauantaina klo 14-16  - teokset ovat esillä kolme viikkoa, Juhannukseen saakka.

Kotigallerian juhlaa

Kuvataiteilijan työ on enimmäkseen yksinäistä puurtamista. Harvoin kukaan tulee työhuoneelle katsomaan tai antamaan palautetta. Tuskin edes sukulaiset, työtovereista puhumattakaan. Työskentelytilat ja elämä ovat haasteellisia, niin kuin asia nykyään ilmaistaan. Selkokielellä jatkuvaa puutetta ja kurjuutta. Ainakin useimmiten.

Harvoja juhlavia hetkiä ovat avajaiset, joiden jälkeen palataan pian arkeen. Nyt on poikkeustilanne. Kotigalleriani viettää viisivuotisjuhlaa. Alkuun kolmeviikkoiseksi suunniteltu tapahtuma on laajentunut kotikonserttien myötä parilla viikolla.

Jo avajaiset lupasivat tälle tapahtumalle loistavaa menestystä. Vieraita oli enemmän kuin koskaan ja ohjelma oli laadukasta ja juhlapuhe vertaansa vailla. Tärkeintä oli iloinen ja suorastaan sykähdyttävä tunnelma. Vesa Kytöojan laulu Taru Ritaveden säestämänä ylevöitti ja kahden professorin, Jussi Pakkasvirta ja Teivo Teivainen,  pitämä juhlapuhe kruunasi tilaisuuden. Vieraina oli ystäviä ja tuttuja, läheltä ja kaukaa.

Eilinen kotikonsertti nosti tapahtuman jo suorastaan kansainväliseksi. Monet vieraista olivat tulleet kauempaakin. Tilaisuuden taltioi Lars Larson, kolmannen polven amerikan suomalainen dokumentin tekijä. Kansainvälistä  tasoa, usein ulkomailla konsertoivat esiintyjät Maija Kauhanen, kantele ja Tapani Varis, maisterin tutkinnon suorittanut munniharpun soittaja saivat yleisön syttymään.

Vaikka joku ihmetteli miten jaksamme pitää kotona tälläisiä tapahtumia on pakko sanoa, että kaikki stressi ja vaiva unohtuu tyystin positiivisen palautteen ja vieraiden tuottaman ilon vuoksi. Ihmisten kohtaaminen on rikastuttavaa vuorovaikutusta. On uskallettava avata ovet vieraille. Turha sulkeutua ja vahtia tiukasti rajojaan.

Jäljellä on vielä kotikonsertti 5.3. klo 14.00 jolloin esiintyvät Eeva-Kaisa Rönkä, oboe ja Ilkka Lehtonen, viulu; mm Bachia ja Bittovaa. Varsinaisen kotinäyttelyn päättää cembalokonsertti naistenpäivänä 8.3. klo 18.00 Pilvi Listo-Tervaportti ja sen jälkeen vuorossa on vielä musiikin ja runon fuusio; Merja Ikkelä, haitari ja Ilpo Tiihonen, helsinkiaiheisia runoja 26.3. klo 17.00

    Avajaispuhe; professorit  Jussi Pakkasvirta ja Teivo Teivainen

    Kotikonsertti; Tapani Varis ja Maija Kauhanen

    Konserttia taltioi Lars Larson

Konsertteihin on vapaa pääsy, mutta niissä kerätään kolehti esiintyjille. 

Koska tila on rajallinen (koti) on ilmoittautuminen pakollinen. 

Juhani 0451046767

Huom! Myös mahdollisuus ostaa levyjä taiteilijoilta.

KotiGalleria T47, viides vuosikerta

Kotigallerian vuosi alkaa olla lopussa.  Salongin Runo on viettänyt toinen toistaan parempia runoiltoja. Seuraavan kerran kokoonnumme tammikuussa, 17.1. pitämään oikein runopajaa. Alkuvirityksen jälkeen luemme runojamme ja keskustelemme niistä.  Pienessä ryhmässä on helpompi saada palautetta ja kehittyä kirjoittajana.

Olen itse päättänyt ottaa tutkittavakseni kysymyksen: Miksi runoja pitää kirjoittaa? Sen pohtiminen soveltunee jossain määrin useimpiin taiteen aloihin. Samalla törmää omiin rajoihinsa ja rajoituksiin. Mikä on tärkeää ja miksi. Yritän saada mukaan uusia ihmisiä, että näkökulma laajenisi tai ainakin kysymyksen asettelu tulisi monipuolisemmaksi.

Viime kotikonsertti oli musiikkia parhaimmillaan. Niskalan pariskunta tarjosi monipuolisen sikermän suomalaisia ja venäläisiä sävelmiä. Toivo Kuulan sävellyksistä gruusialaisiin melodioihin. Piano soi kodissamme yllättävän raikkaasti. Vasta viritettynä, ammattitaitoisen soittajan käsissä se osoittautui ihan kelpo soittimeksi. Virittäjänkin mukaan varsin harvinainen merkki, jota on ehkä tuotu vain muutamia yksilöitä 1900-luvun alkupuolella Suomeen.

Seuraavaan kotikonserttiin odotamme cembalomusiikkia. Naapurimme Pilvi Listo-Terveaportti on saanut uuden levyn valmiiksi ja kuulemme kappaleita tuoreelta levyltä. Kevään esiintyjät saadaan varmistettua mahdollisesti ja toivottavasti ennen joulua. Runon ja musiikin yhdistetty ilta siirtyy näillä näkymin syksyn alkuun. Mahdollisesti syys-, lokakuulle.

Seuraava KotiGallerian näyttelykin lähestyy. Ystävänpäivänä 14.2. avajaiset ja siitä seuraavien viikkojen aikana erilaisia tapaamisia ja konsertteja. Tarkempi ohjelma julkistetaan ennen joulua. Avajaiset ovat joka tapauksessa tiistaina klo 14-17 Siltasaarenkatu 11 C 47 3.krs Tervetuloa! Ilmoittautumiset ja tiedustelut Juhani 0451046767